Voiko vegaani metsästää?

Viimeaikoina oon postaillu mun instagramissa metsästykseen liittyen. Metsästys on ollut meidän perheessä iso puheenaihe viimeisen vuodenajan, eli siitä lähtien kun tuo kaksilahkeinen päätti aloittaa metsästyksen. Itse siis syön pääasiallisesti vegaanisti (poislukien roskauoka koska se on vegaanisena melkein poikkeuksetta ihan luokatonta mielestäni, nirso kun olen :D), joten tää aihe on myös aiheuttanut melkoista keskustelua meidän huushollissa.

Vaikka mun pääasialliset syyt ryhtyä syömään vegaanisti olikin terveydelliset, myös eettiset syyt tuki valintaa. Voit lukea tästä tarkemmin aiemmasta blogipostauksesta Kolmenkympin kriisi. Jotenka siis lihan syönti ja eläinten tappaminen aiheutti aika No no -reaktion ensalkuun. Ite oon kuitenkin tykännyt ampumisesta siitä lähtien kun sain pikkutyttönä ekaa kertaa ilmakiväärin käteen, ja vuosien mittaan voivotellut sitä, kuinka kivaa olis aktiivisemmin harrastaa ampumista. Ja noin niinkuin apokalyptisessä mielessä nään sen kuitenkin positiivisena, että toinen osaa metsästää meille ruokaa eikä kuolla nälkään talvella kun en oo tajunnut alkaa survaivalistiksi ja säilöä ruokaa (tosi tärkeä pointti huomioitavaks tässä puntarissa) ´:D

Ollaan siis keskusteltu paljon siitä, mitä metsästetään ja miten metsästetään. Positiivisena huomiona (jonka itsekin sain myöhemmin todeta) metsästystutkinto, jonka jokaisen metsälle mielivän on suoritettava, painottaa paljon eettisyyttä ja kestävää metsästystapaa. Meillä molemmilla on onneksi samanlainen käsitys siitä, että eläimiä metsästetään vain ruoaksi. Mitä ei syödä, sitä ei kaadeta. Eli ei mitään trophy tyylistä leijonanmetsästystä kiitos.



Metsästäjät puhuu kuitenkin paljon riistanhoidosta, eli eläinkantojen pitämisestä optimaalisen kokoisina ja niiden aiheuttamien vahinkojen minimoimisesta muuhun ekosysteemiin. Tässä kohtaa kuitenkin mun näkemykset poikkeaa lähes täysin. Itse olen sitä mieltä, että luonnon kiertokulku hoitaa kyllä itse itsensä. Se ei ehkä tapahdu niin nopealla syklillä kuin ihminen toivoisi, mutta ei sen tarvitse tapahtuakaan. Näin ollen riistanhoitoa ei siis tarvita, luonto hoitaa. Pohtimista aiheuttavan poikkeuksen tuovat kuitenkin ihmisten mukanaan tuomat haitalliset vieraslajit, jotka tuhoavat alueen alkuperäisen ekosysteemin, sillä niille ei ole kehittynyt luonnollista vihollista. Tämä näkyy surullisen isossa mittakaavassa esimerkiksi Australiassa. Toisaalta joku voisi argumentoida, että ihminen itse on tämä haitallinen vieraslaji. Siinä vasta pohtimisen aihetta onkin.



Eniten riipaisuja sydämeen aiheuttaa metsästyksen kohdistaminen nuoriin yksilöihin. Tämäkin on oikeasti kestävää metsästystä, kun sitä tehdään oikeassa mittakaavassa, sillä elinvoimansa todistaneiden urosten kaataminen olisi lajille paljon haitallisempaa kun nuorten yksilöiden, joista osa menehtyy jokatapauksessa. Silti oon vieräyttänyt kyyneleen jos toisenkin näiden elämänalkujen puolesta. Jokaisen eläimen elämä on arvokas, ja kaadon kuuluukin tuntua jossain, musta se osoittaa vaan kunnioitusta sitä eläintä kohtaan.

Tietysti metsästyksen piiristä, niin kuin mistä tahansa muualtakin, löytyy myös niitä mulkkuja. Ja niin kuin minkä tahansa muunkin, musta olis väärin leimata koko toiminta näiden mulkkujen perusteella. Eniten ulkoista hämmennystä oon lyhyen kokemukseni perusteella huomannut aiheuttavan saaliskuvat, eli kuvat missä metsästäjä on tappamansa eläimen kanssa yleensä hymyssä suin tappovälineen kera. Näin kirjoitettuna kuulostaa melko brutaalilta ja väheksyvältä riistettyä elämää kohtaaan. Ja kuten sanottu, mulkkuja löytyy tässäkin lajissa.



Metsästys ei kuitenkaan ole mikään helppo laji: ensinnäkin riistaeläimen löytäminen, sitä tarpeeksi lähelle pääseminen eläimen huomaamatta, jotta voi varmasti ampua kuolettavan laukauksen, ja usein liikkuvan maalin ampuminen suhteellisen kaukaa vaatii sekä tietoa, taitoa että kärsivällisyyttä. Metsässä kuluu aikaa tuntitolkulla ja useimmiten sieltä palataankin saaliitta, vaikka näköhavaintoja olisi ollut. Tämän kaiken jälkeen puhtaasta taposta voikin olla ylpeä, sen eteen on tehty työtä ja eläintä kohdeltu kunnioittavasti eikä vain räiskitty minne sattuu. Usein saaliskuvien hymyt tulkitaankin ylemmyydentuntona tapettua eläintä kohtaan vaikka ne todellisuudessa ovat useimmiten ylpeyttä taitoa vaativan suorituksen onnistuneesta lopputuloksesta. Kaikkien mielenrauhan säilyttämiseksi metsästäjät voisivat toki keskittyä paremmin siihen, millaisia viboja saaliskuvista lähtee, niitäkin kun löytyy laidasta laitaan.



Monia ihmetyttävänä tapana minulla on taipumus nähdä ihminen eläimenä siinä missä muutkin eläimet. Asiasta moottorisahaan suosittelen lukemaan/kuuntelemaan äänikirjana aihetta sivuavan Yuval Noah Hararin Sapiens, Ihmisen lyhyt historia. Näin ollen siis koen, että kun metsästää nimenomaan itsensä ja läheistensä ruokkimista varten, on se ok. Tietysti ihminen pärjää ilman lihaakin, ja suosittelen kaikkia vähintäänkin pienentämään lihan määrää ruokavaliossaan. Kuitenkin jos vertailukohtana on nykyinen lihan massatuotanto kaikkine epäkohtineen, näen eettisen ja kestävän metsästyksen sekä sen mukanaan tuoman laadukkaan puhtaan lihan ruokavalion tueksi huomattavasti parempana vaihtoehtona.

Voiko vegaani siis metsästää? Päätänkö joskus oman aseen hankkia ja itse metsästää? Ensimmäiseen kysymykseen vastaan kyllä. Itse pidän siitä, että kehoa altistaa aika ajoin myös lihalle, maitotuotteille ja kananmunalle pienissä määrin, jotta niistä ei pääse syntymään allergeenejä. Miksi ei siis näinä hetkinä söisi laadukasta lihaa kinkkupaketin sijaan (vaikka henkilökohtaisesti on kyllä kinkut aina jääneet tältä nirsolta syömättä)? Ja jos itse en lihaa syö, niin kauan kuin läheiseni syövät eettisesti ja kestävästi metsästettyä lihaa massatuotetun sijaan, voisin mielestäni hyvin metsästää sitä heille, ainakin näin teorian tasolla.

Toiseen kysymykseen en osaa sanoa muuta kuin että aika näyttää. Tulevaisuus jää siis vielä nähtäväksi, mutta tällä hetkellä pinnalla on ajatus siitä, että oppisin käyttämään metsätysjousta. Jollain tavalla tuo autenttisempi metsästysmuoto tuntuu ehkä omammalta. Tähän on myös yhdistynyt ajatus siitä, että jos se ensimmäinen kaato joskus tulee, on se todennäköisesti metsätysjousella kaadettu rusakko. Johtuuko siitä että näin cityssä asuvana ihmisensä rusakot ovat ehkä itselle arkipäiväisempiä kuin muut riistalajit vai ehkä siitä että ukon viime talvena kaatmasta rusakosta tehty pata oli parasta lihaa mitä olen eläissäni maistanut? Todennäköisesti monen aisan summa ja vielä pelkkää jossittelua, aika näyttää.



Eiköhän tässä ollut taas aika hyvä yleiskatsaus mun aivoituksiin. Tuosta ampumaharrastuksesta vois kyl myöhemmin vielä jutskailla lissää. Tältä erää kuitenkin peukut ja kiitos sulle, jos jaksoit lukea tän kokonaan! <3

- Helena